Kokki kylässä

Kävin joskus nuorena miehenä kokkikoulun. Motivaattorina oli se, että allekirjoittanut on varsin kiinnostunut ruoasta. Valitettavasti koulun aikana tuli selväksi, että lahjani sopivat paremmin ruoan syömiseen kuin sen valmistamiseen. Sen kyllä huomaa jo peilistä. Toisaalta sen verran osaamista tarttui mukaan, että kotona osaa tehdä muutakin kuin mikroruokaa.

Semmoinen kummallinen sosiaalinen juttu koulutuksesta jäi mieleen, että joskus kylässä käyminen oli kiusallista. Jos isäntäväki tiesi koulutuksestani, kodin keittiömestari saattoi vähätellen verrata tuotoksiaan ”hienon ravintolakokin à la carte -tasoisiin gastronomisiin makuhermojen kutkuttajiin”. Ei kukaan silloin tuota ilmausta käyttänyt, mutta tuli juuri äsken itselle mieleen lähinnä kielikuvana.

Sehän ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Ensiksikin jos kyläillessä ruokaa tarjotaan, se on aina ollut herkullista kotiruokaa, jonka tarkoitus on osoittaa isäntäväen vieraanvaraisuutta. Enkä tietenkään mennyt kyläilemään kenenkään luokse arvioidakseni heidän kotikokkitaitojaan. Eikä siihen ole ikinä ollut tarvettakaan. Tiedän toki itsekin, että kylässä käyville ihmisille on mukava tarjota jotain, joka jää mieleen.

Nyt sitten jouduin itse tämän kotikokkisyndrooman eteen. Kylään oli tulossa kaveri, joka oli matkalla pohjoiseen kokiksi sesonkitöihin johonkin matkailukeskukseen. Yllätyksekseni itselle heräsi samoja ajatuksia, joiden aiheuttaja olin itse aikoinaan ollut. Tämä tuttu oli vieläpä ilmeisen ammattitaitoinen sen perusteella, miten haluttu hän oli työntekijänä.

Noh, mikäpä siinä, väänsin kuitenkin asiasta isompaa numeroa tekemättä jotain ihan jokakodin peruspöperöä ja toivoin parasta. Totta kai yritin jotain pientä mukavaa saada ruokaan mukaan, mutta totuus on kuitenkin se, että turha on kenenkään odottaa ravintolatasoista palvelua tutun kotona kyläillessään. Ei ainakaan tämän katon alla. Pääasia, että nälkä lähtee.

Kun sitten tämä chef á la Kanta-Häme sitten istahti pöytään, niin totta kai jutut kääntyivät hänen hommaansa. Tiedä sitten oliko se tarkoituksellista vai eikö ollut muuta puhumista, mutta niin vain kävi. Oli ruokakin vissiin ihan syötävää, kun kelpasi ihan santsattavaksi asti.

Sen verran hipaisimme omia mieltyksiämme eri ruokalajeihin, että tajusin melkeinpä tuurilla selvinneeni ns. kuivin jaloin tilanteesta. Jossain välissä kaveri sanoi perin juurin kyllästyneensä ranskalaisiin perunoihin.

Siinä vaiheessa kuivasin mielessäni läheltä piti-tilanteen hikeä otsaltani. Olin nimittäin päivän menua suunnitellessani ajatellut mennä sieltä, missä aita on matalin. Ykkösvaihtoehtona oli kaikkien suomalaisten grillikioskien ikiaikainen klassikko, ranskalaiset makkaralla oman kodin uunissa valmistettuna versiona.

Onneksi tulin järkiini ja tein ihan oikeaa kotiruokaa. Kaveri aikoi keväällä kotimaisemiin palatessaan poiketa, joten muutenkin mukava visiitti onnistui vissiin myös ruokalistan osalta.

 Loading ...