Kävin aikoinaan kokkikurssin ja kurssikavereissa oli pari mahtavaa ikätoveria, joiden kanssa yhteistyö toimi poikkeukselllisen hyvin muuallakin kuin lieden äärellä. Asiaa edesauttoi luonnollisesti nuorten miesten huima elämänote ja samankaltainen huumori. Toisinaan se näkyi myös opiskelupäivien aikana.
Kiireisen keittiövilinän aikana oli mahdollisuus pitää myös taukoa, jolloin me paheelliset pöllin polttajat painuimme nurkan taakse tupakalle. Jo tuolloin oppilaitoksen suhtautuminen tupakointiin oli kielteinen, mutta ei kieltävä. Vaikeahan se on aikuisia ihmisiä kieltää polttamasta, kyseinen kurssi oli tarkoitettu kuitenkin aikuisopiskelijoille. Siksi siellä nurkan takana oli aikakaudelle ominainen ja asiallinen kurssikeskuksen järjestämä tupakkapaikka.
Olimme taas kerran vaihtaneet hetkeksi kastikkeen hämmentämisen ja pihvien käryyttämisen pöllin polttoon. Nurkkanorttia röyhytellessä jollekin meistä tuli pakottava halu tapailla ääneen iki-ihanan tangon eli Hopeisen kuun sanoja samalla sen sävelkulkua tapaillen. Noh, laulun sanoitus oli meille kaikille tuttu, joten kohta koko trio hoilasi kappaletta kuin parhaassakin a cappella –tyylisessä esityksessä. Senaikaista karaokea ilman etanolia ja ihan päivänvalon aikaan.
Kuinka ollakaan, esityksemme loppuolella nurkan takaa ilmestyi kurssikeskuksen rehtori. Hän totesi kuivan asiallisesti ohi mennessään jotakuinkin näin: Laulu kuulosti hyvältä, vielä kun lopettaisitte tuon tupakanpolton. Hän jatkoi matkaansa pysähtymättä ja mekin palailimme kehuista ilahtuneina pikkuhiljaa lihapatojen ääreen.
Kehua ja elämäntapakasvatusta samassa lauseessa oli siis olemassa jo viime vuosituhannella, vaikka pahat kielet kertovat, että silloin tapakasvatuskäytössä oli ainoastaan karttakeppi ja jälki-istunto.
P.S. Valitettavasti kokkikurssi teki allekirjoittaneelle selväksi, että olen parempi syömään ruokaa kuin laittamaan sitä. Ja sen kyllä huomaa.
